sunnuntai 24. tammikuuta 2016

AJATUKSIA MUUTTAMISESTA, ITSENÄISTYMISESTÄ JA OPISKELUSTA

Minä - joensuulainen. En osaa vieläkään mieltää sitä, että mä oon muuttanut pysyvästi omilleni, omaan kotiin, reilun 120 km päähän kotikodista.

Mä siis muutin elokuun lopussa, noin viisi kuukautta sitten tuolta Savon sydämestä Pohjois-Karjalaan. Päässä soi tuolloin paljon Leevi & The Leevingsin "Minä lähden Pohjois-Karjalaan" (olkaa hyvä korvamadosta). Odotin muuttoa innolla, olin innoissani uudesta asunnosta, opiskelujen alkamisesta, kissanpennusta ja myös näiden myötä alkavasta uudesta elämänvaiheesta.
MDSC_1913
Nyt, viisi kuukautta myöhemmin voin sanoa kasvaneeni paljon näiden kuukausien aikana. Olen totta kai itsenäistynyt, aikuistunut, mutta samalla myös tietyllä tapaa nöyristynyt. Ennen omilleen muuttoa usein ajattelee, kuinka huoletonta arki on. Voin sanoa, ettei opiskelijan arki maailman helpointa ole. On asioita, joista pitää ottaa vastuu: on laskuja, kotihoidollisia asioita - ruoanlaittoa, sulakkeen vaihtoa, siivoamista - sitä tylsää aikuisuutta siis. Ennen en ole myös tarvinnut miettiä sitä, miten rahani käytän, mutta näiden kuukausien aikana sitäkin on opeteltu - joskin sen kuuluisan kantapään kautta. Ei ole kiva tunne elää kahta viikkoa ennen tukipäivää parilla kympillä - just saying.

Omilleen muuttamisessa ja yksinasumisessa on se hyvä puoli, että voi niin sanotusti tehdä mitä huvittaa - voi syödä niitä omia lemppariruokia, katsoa rauhassa omien lempparisarjojen maratoneja sunnuntaisin ja syödä sen lempparijäätelön ihan vain itse. Voi laulaa epävireisesti ja liian kovaa siivotessaan ja jättää tiskit huomiselle, jos tiskaaminen ei tänään huvita. Summa summarum - mä tykkään.

Syksyn aikana auton mittariin kertyi tuhansia kilometrejä, sillä kävin kotona välillä viikon välein, välillä kolmen viikon välein. Tuolloin en vielä sisäistänyt kunnolla omilleen muuttoa - välillä kun tuntui vain siltä, että kävin viikot asumassa Joensuussa. Kulkeminen tuntui minulle luonnolliselta, joskin viikottain tuon välimatkan kulkeminen oli välillä puuduttavaa. Yksi syy tiheään reissutahtiini tosin oli se, ettei meillä ole taloyhtiössä pyykkitupaa ja omaakaan pyykkikonetta ei ole täällä - vielä. Kunhan pakkaset hellittää (toivottavasti pian), saan omani roudattua kotikotoa tänne. Tähän asti on siis hoidettu pyykkihuolto Savosta käsin.

Varsinaista koti-ikävää en koe tunteneeni, mitä nyt ensimmäinen ilta oli shokki - olin yksin (Oliverin kanssa toki) uudessa kaupungissa, jossa en tuntenut ketään. Huippukivan erkkaporukan ja uusien kavereiden myötä en ole ehtinyt ikävöimään. Ja onneksi aina voi soittaa kotiin - teenkin näin about kerran päivässä. En siis koe suhteeni vanhempiiini huonontuneen, päin vastoin! Jaamme tärkeät hetket kuvien ja puheluiden kautta - ja olemmehan nähneet usein. Äiti kävi syksyn aikana luonani pariin otteeseen yökylässä. Ja ikinähän minä en ole varsinaisesti yksin - minulla on aina Oliver. 

No entäs se opiskelu sitten? Mä tykkään. Vaikkakin meillä on tällä hetkellä aika peruskauraa tää meidän opiskelu, on se silti sitä mitä mä haluan tällä hetkellä tehdä. Tällä hetkellä meidän opinnot siis painottuu meidän pitkän sivuaineen, luokanopettajaopintojen, puolelle. Erityispedagogiikan, eli mun pääaineen, opinnot on lähinnä verkko-opintoja nämä pari ekaa vuotta. Vaikka opiskelu tuntuu rankalta, on palkitsevaa nähdä oman ajattelun ja ymmärryksen kehitys näinkin lyhyessä ajassa. Ja ilman opiskeluja en olisi varmasti tutustunut näin huippuun porukkaan!

Nyt, kun olin joululoman myötä kotona taas useamman viikon putkeen, tuntui oudolta palata taas kotiin, Joensuuhun, jatkamaan omaa opiskelijaelämääni. No, elämä on onneksi alkanut rullaamaan omalla painollaan - on ollut treeniä, opiskelujuttuja, kavereita ja kivoja suunnitelmia kevääksi.
MDSC_1905
Postauksen kuvista sen verran, että kyseessä on siis mun lopullisen muuttopäivän asu. Simppeliäkin simppelimpää - shortsit Cubus, paita Lindexistä ja Vansit.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti